Olin aina yksin. Sinä sait minut luopumaan kaikesta tärkeästä. Ystävistä, harrastuksista. Kaikesta, mikä teki minut onnelliseksi.
Huomasin liian myöhään, että minulla oli vain sinut. Salakavalasti olit saanut minut jättämään ystäväni. Olivathan he kaikki pelkkiä huoria, niin sinä minulle sanoit.
"Et tarvitse muuta, sinulla on ikuisesti minut."
Yksinäisyys on musertava tunne. Kenelle soitan kun epätoivo iskee? Kenelle voin kertoa halustani kuolla? Keneltä voin pyytää apua?
Pidin kiinni muutamasta läheisimmästäni, niitä en antanut sinun viedä pois. Vaikka haukuit ja arvostelit, en luopunut. Mistä muualta olisin saanut turvaa?
He olivat puhelinsoiton päässä, mutta silti niin kaukana. Heille pystyin kuitenkin puhumaan. He halusivat joskus matkustaa luokseni, mutta keksin aina naurettavia tekosyitä tai välttelin aihetta.
Minä en uskaltanut kysyä sinulta, saanko? Saanko mennä kahville ystäväni kanssa?
Yleensä et vastannut kieltävästi etkä myöntävästi. Aloitit sen kamalan syyllistämisen, miten sinä et riitä minulle, kuinka minä haluan aina vain lisää. Haluan rikkoa perheeni. Pidit mykkäkoulua.
Tällaiset riidat ahdistivat minua. Sinä rikoit minua niin pahasti, sait minut tuntemaan syyllisyyttä ja liiallista itsekkyyttä. En halunnut riidellä, joten jätin yleensä menemättä.
Nyt minä ymmärrän miksi teit niin. Sinä pelkäsit, että minä lähden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti